AZT ODO

Odo oli tallin kullanmuru, varsinainen herra Herttainen. Jo varsana se oli kiltti ja rauhallinen ja erityisesti ruunaamisen jälkeen siitä tuli nelijalkainen enkeli, jonka antaisi paijattavaksi vaikka sylilapselle.

Odo oli siis varsin helppo ja mukava hoidettava: antoi tarhasta kiinni, nosti jalat, seisoi nätisti paikoillaan, ei uhkaillut... Joskus Odo teki pieniä kepposia, suosikkijekku oli levitellä tavarat harjapakista pitkin karsinaa harjauksen aikana tai sitten näpräillä riimunnarun solmu auki, jos joutui odottelemaan parteen sidottuna. Mutta vaikka Odo saikin solmun auki se ei lähtrnyt mihinkään, seisoi vain puomin edessä ja odotti, että koska hänen jekkunsa huomataan.

Odotin Odolta aika paljon kilpakentiltä, koska sen isä on hyvä hyppääjä ja emä puolestaan on hieno kouluratsu. Toivoin, että Odo olisi perinyt kapasiteettia kummaltakin vanhemmaltaan. Ulkonäöltään se oli hyvinkin tarkka kopio upeasta isästään ja tarkoituksenani oli kokeilla mitä Odo sanoo western-ratsastuksesta.

Odo kuoli uudenvuoden päivänä ähkykohtaukseen. Se oli saanut yöllä avattua karsinan oven, se oli päässyt kauravarastoon ja kirjaimellisesti syönyt itsensä hengiltä. Syytän Odon kuolemasta itseäni, koska en pitänyt kauravaraston ovea kiinni, vaan luotin siihen, että karsinoiden lukot ja ovet pitävät öisinkin. Oven ollessa auki myös tallikissamme pääsee vaivatta kauravarastoon saalistamaan hiiriä. Nyt täytyy kehitellä kissalle joku luukku, mistä se pääsee varastoon, mutta hevoset eivät.